Päivä 2 - vaalipäivä
Nov. 2nd, 2004 02:07 pm![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
jukkahooEilinen kirjoitusvauhti tuntui aika sopivalta ja salli aika lailla miettimisaikaakin, mutta toisaalta tuossa tekstissä oli sen verta tuttuja ja valmiiksimietittyjä aiheita, että itse kirjaileminen tuntui helpolta.
Tässä on siis runkona muinainen ideamme Markon kanssa (mahdollisesti) jatkuvasta novellidialogista, jossa toinen kirjoittaa ikäänkuin jatkoa toisen tarinaan. Marko aloitti "Kuin Benrubin syöksyllä" ja minun oli tarkoitus jatkaa, mutta kutn niin usein, siitä ei tullut mitään. Kertomuksella on siis pohjaa, tosin kirjoittamatonta. Alunperin luutnantti Ares ei suinkaan ollut kaiidi Alecramin velipuoli, mutta sain inspiraation kirjoitushetkellä ja pyrin sen myös tekstiin sijoittamaan. Jotain epäkonsistenssia tekstissä varmaankin on, mutta se lienee sen puliveerauksen paikka sitten, kunhan itse runko on saatu taputeltua kasaan.
Vyömaailmasta on itse asiassa kohtuullinen määrä informaatiota rakennettuna, mutta ainakin omien materiaalieni löytäminen vaatisi sellaista arkeologista tutkimustyötä, etten aivan heti ajatellut siihen ryhtyä. Järjestelmällisempi kirjoittaja varmasti olisi marraskuuta edeltäneet päivät miettinyt tätä jo etukäteen ja uhrannut jonkin verran aikaa moiseen toimenpiteeseen, mutta rehellisyydenkin nimissä minun on palajastettava, että kun sekä lokakuun loppu oli kiireistä aikaa, myös itse tarinan lopullinen valitseminen oli lähes kolikolla ratkaistu. Pitkään mielessä itänyt vaihtoehtohistoria-tarina sai väistyä (joka suhteessa) tutumman Vyömaailma-tarinan tieltä.
Viime yönä, tiukasti keskiyön jälkeen aloitettu uusi rupeama toi nykyiseksi sanamääräksi... 3676 - tadaa! Seuraava pätkä on koko viime yönä naputeltu. Se pyrkii esittelelmään niin Koillismaata, sitä ympäröivää todellista Vyömaailmaa, sekä tämän sekundäärisen maailman taikuutta. Selitteleminen ja infodumppaus on hanakalia asioita ja lukijalle todennäköisesti välttämättömän infon saattaminen tietoon toista maailmaa kuvaillessa on haaste. Toivottavasti en nyt aivan totaalisesti ole iskemässä käsiäni mämmiin. Toivoisin että lukijalle jäisi tästä lähinnä jonkinlainen "hmmm-olo" suhteessa Koillismaan maagiseen valtakuntaan (tai siis, jos pieni paljastus sallitaan - valtakuntiin - sillä kyseessähän on suunnaton fey-maailma, jossa lähes mikä tahansa on mahdollista). Lyonin tragedian paljastuminen alkaa, mutta en vielä tiedä maltanko paljastaa hänestä kuinka ja paljon. Miehen tarinan on melko lailla luotu, osittain jopa ylöskirjattukin, mutta sen salaisuuden verhon paljastaminen onkin sitten aivan eri asia.
-----------
LYON
Taistelu oli ollut lyhyt ja verinen. Portin luonan odottaneet vartijat olivat tuskin ehtineet huomata, että jokin hirvittävän nopea ja vaarallinen olento oli loikannut heidän kimppuunsa kuin pieni myrsky, niittäen kuolemaa kahdella terävällä miekallaan. Lyon ei välittänyt keitä miehet – ja kaksi naista – olivat. Heidän johtajansa oli määrännyt heidät vartioimaan Koillismaan porttia, tehtävä joka normaalisti olisi ollut yksi tylsimmistä ja tapahtumaköyhimmistä vartiotehtävistä missä tahansa valtakunnassa, mutta joka tänä päivänä oli päättynyt verenvuodatukseen ja kuolemaan.
Lyon tiesi, että portti katoaisi myös ihmisten mielestä, sitä ei löydettäisi ilman vakinaisen vartijakaartin apua ja se muuttuisi osaksi Koillismaan mysteeriä, mahdollisesti ilmestyäkseen jälleen kerran jossain. Se oli Koillismaan portin tehtävä, sen olemus. Yksisuuntainen poistumistie mielikuvituksellisesta maasta, jonne kukaan ei koskaan löytäisi sitä etsimällä vaan ainoastaan vahingossa. Kuten Lyon vuosisatoja sitten. Ja uudelleen, edelleen satoja vuosia sitten.
Velho Lyon ei tiennyt kuinka vanha hän oli. Hän oli ollut vanha jo silloin, kun hän edellisen kerran eksyi takaisin Koillismaahan. Hänen elämänsä oli ollut pitkä, eikä Lyon uskonut sen loppuvan pian. Oli kuin kohtalo vaatisi häntä jatkamaan matkaa, jolle se ei ollut koskaan antanut mitään määränpäätä. Niinpä Lyon ei erityisemmin miettinyt minne päin hän suuntasi kulkunsa. Puiden lomassa sarasti pieni polku, jolle hänen vahvat jalkansa suuntasivat kulkunsa. Päivää oli vielä pitkälti edessä, eikä matka kulkematta loppuisi. Olihan hän kuitenkin vasta hetki sitten poistunut Baenaubasin sinisten tornien kaupungista.
Ennen pitkää Lyon pysähtyi lepäämään. Polku oli muuttunut aikaa myöten harvaksi metsäksi, sitten tasangoksi. Lyon oli löytänyt puron ja seurannut sitä kohti sen alajuoksua ja kun puroon oli yhtynyt toinen ja siitä oli tullut joki, Lyon päätti loikata sen ylitse ja jatkaa matkaa kohti etelää. Loikka oli ollut pitkä, mutta joki silti leveämpi ja niinpä velho oli saanut huomata istuvansa kylmässä joenpoukamassa, kesän viimeisten sudenkorentojen lennellessä hänen päänsä yläpuolella, kuin härnäten langennutta noitamiestä. Lyon oli noussut vetisenä joen toiselle puolelle ja tehnyt itselleen majapaikan. Hän keräsi rantahietikkoon huuhtoutuneita risuja ja keppejä, auringonkuivattamaa levää ja puhalsi niihin tulta. Hän tunsi kuinka taikuuden tunne hänessä väheni. – Kirottu Koillismaa, olet saanut minut unohtamaan millaista on oikean maailman taika!, hän huudahti ei kenellekkään.
Lyon riisui vettyneet jalkineensa ja housunsa, ja asetti ne liki pientä tulisijaansa. Hän oli asetellut kasansa ympärille kiviä, joille hän nyt laski märkiä vaatteitaan. Lyon riisui myös takkinsa, joka tuntui ilman housuja liialliselta vaatemäärältä. Syysilma oli pirteä, muttei liian kylmä riisutulle velholle. Hän asettui istumaan tulen viereen ja sulki silmänsä. Hänessä oli vielä ripaus Koillismaan voimaa ja niinpä hän etsi sen avulla lähitienoita, joen uomaa, läheisiä kukkuloita, jopa taakse jäänyttä metsää, mutta turhaan. Hän ulotti etsintänsä yhä kauemmaksi, kohti etelää ja löysi kylän, toisenkin – ja kaupungin, pienen, mutta ilmeisen hyvin toimeentulevan. Kaupungissa oli kiviä, mutta mikään niistä ei ollut erityisen väkevä. Lyon tunsi myös kaukaisempien, suurten kivien kutsun: jossain kaukana kumpusi Kaaban kiven mahti; kaukana merellä, luoteisilla saarilla sykki mahdollisesti vielä suurempi voimakivi; ja lännessä se muuttunut, ehkä mahtavin kaikista, jonka luo kukaan siitä tietävä velho ei kalunnut mennä ja jota siitä vain huhupuheina kuulleet ikuisesti olivat etsineet. Kivien kaiku kuului nyt kaikkialla ja vaikka Koillismaan taika oli haipumassa pois, Lyon tiesi mihin hänen oli suunnistettava, jotta hänellä jälleen olisi Kivi hallussaan. Hieman ensimmäisen kylän jälkeen, lähellä tietä joka kulki kohti kaupunkia rannalla, oli laakso. Tuon laakson toisella laidalla Lyon oli kuullut epätasaisen kiven Äänen. Hän epäili että kyseessä saattaisi olla isommasta kivestä lohjennut pienempi pala, mutta se voisi myös olla mahdollisesti epäsäännöllisen muotoinen,
muinainen pala taivasta, joka ei ollut koskaan kohdannut Lyonin kaltaista velhoa.
--------------
Tässä on siis runkona muinainen ideamme Markon kanssa (mahdollisesti) jatkuvasta novellidialogista, jossa toinen kirjoittaa ikäänkuin jatkoa toisen tarinaan. Marko aloitti "Kuin Benrubin syöksyllä" ja minun oli tarkoitus jatkaa, mutta kutn niin usein, siitä ei tullut mitään. Kertomuksella on siis pohjaa, tosin kirjoittamatonta. Alunperin luutnantti Ares ei suinkaan ollut kaiidi Alecramin velipuoli, mutta sain inspiraation kirjoitushetkellä ja pyrin sen myös tekstiin sijoittamaan. Jotain epäkonsistenssia tekstissä varmaankin on, mutta se lienee sen puliveerauksen paikka sitten, kunhan itse runko on saatu taputeltua kasaan.
Vyömaailmasta on itse asiassa kohtuullinen määrä informaatiota rakennettuna, mutta ainakin omien materiaalieni löytäminen vaatisi sellaista arkeologista tutkimustyötä, etten aivan heti ajatellut siihen ryhtyä. Järjestelmällisempi kirjoittaja varmasti olisi marraskuuta edeltäneet päivät miettinyt tätä jo etukäteen ja uhrannut jonkin verran aikaa moiseen toimenpiteeseen, mutta rehellisyydenkin nimissä minun on palajastettava, että kun sekä lokakuun loppu oli kiireistä aikaa, myös itse tarinan lopullinen valitseminen oli lähes kolikolla ratkaistu. Pitkään mielessä itänyt vaihtoehtohistoria-tarina sai väistyä (joka suhteessa) tutumman Vyömaailma-tarinan tieltä.
Viime yönä, tiukasti keskiyön jälkeen aloitettu uusi rupeama toi nykyiseksi sanamääräksi... 3676 - tadaa! Seuraava pätkä on koko viime yönä naputeltu. Se pyrkii esittelelmään niin Koillismaata, sitä ympäröivää todellista Vyömaailmaa, sekä tämän sekundäärisen maailman taikuutta. Selitteleminen ja infodumppaus on hanakalia asioita ja lukijalle todennäköisesti välttämättömän infon saattaminen tietoon toista maailmaa kuvaillessa on haaste. Toivottavasti en nyt aivan totaalisesti ole iskemässä käsiäni mämmiin. Toivoisin että lukijalle jäisi tästä lähinnä jonkinlainen "hmmm-olo" suhteessa Koillismaan maagiseen valtakuntaan (tai siis, jos pieni paljastus sallitaan - valtakuntiin - sillä kyseessähän on suunnaton fey-maailma, jossa lähes mikä tahansa on mahdollista). Lyonin tragedian paljastuminen alkaa, mutta en vielä tiedä maltanko paljastaa hänestä kuinka ja paljon. Miehen tarinan on melko lailla luotu, osittain jopa ylöskirjattukin, mutta sen salaisuuden verhon paljastaminen onkin sitten aivan eri asia.
-----------
LYON
Taistelu oli ollut lyhyt ja verinen. Portin luonan odottaneet vartijat olivat tuskin ehtineet huomata, että jokin hirvittävän nopea ja vaarallinen olento oli loikannut heidän kimppuunsa kuin pieni myrsky, niittäen kuolemaa kahdella terävällä miekallaan. Lyon ei välittänyt keitä miehet – ja kaksi naista – olivat. Heidän johtajansa oli määrännyt heidät vartioimaan Koillismaan porttia, tehtävä joka normaalisti olisi ollut yksi tylsimmistä ja tapahtumaköyhimmistä vartiotehtävistä missä tahansa valtakunnassa, mutta joka tänä päivänä oli päättynyt verenvuodatukseen ja kuolemaan.
Lyon tiesi, että portti katoaisi myös ihmisten mielestä, sitä ei löydettäisi ilman vakinaisen vartijakaartin apua ja se muuttuisi osaksi Koillismaan mysteeriä, mahdollisesti ilmestyäkseen jälleen kerran jossain. Se oli Koillismaan portin tehtävä, sen olemus. Yksisuuntainen poistumistie mielikuvituksellisesta maasta, jonne kukaan ei koskaan löytäisi sitä etsimällä vaan ainoastaan vahingossa. Kuten Lyon vuosisatoja sitten. Ja uudelleen, edelleen satoja vuosia sitten.
Velho Lyon ei tiennyt kuinka vanha hän oli. Hän oli ollut vanha jo silloin, kun hän edellisen kerran eksyi takaisin Koillismaahan. Hänen elämänsä oli ollut pitkä, eikä Lyon uskonut sen loppuvan pian. Oli kuin kohtalo vaatisi häntä jatkamaan matkaa, jolle se ei ollut koskaan antanut mitään määränpäätä. Niinpä Lyon ei erityisemmin miettinyt minne päin hän suuntasi kulkunsa. Puiden lomassa sarasti pieni polku, jolle hänen vahvat jalkansa suuntasivat kulkunsa. Päivää oli vielä pitkälti edessä, eikä matka kulkematta loppuisi. Olihan hän kuitenkin vasta hetki sitten poistunut Baenaubasin sinisten tornien kaupungista.
Ennen pitkää Lyon pysähtyi lepäämään. Polku oli muuttunut aikaa myöten harvaksi metsäksi, sitten tasangoksi. Lyon oli löytänyt puron ja seurannut sitä kohti sen alajuoksua ja kun puroon oli yhtynyt toinen ja siitä oli tullut joki, Lyon päätti loikata sen ylitse ja jatkaa matkaa kohti etelää. Loikka oli ollut pitkä, mutta joki silti leveämpi ja niinpä velho oli saanut huomata istuvansa kylmässä joenpoukamassa, kesän viimeisten sudenkorentojen lennellessä hänen päänsä yläpuolella, kuin härnäten langennutta noitamiestä. Lyon oli noussut vetisenä joen toiselle puolelle ja tehnyt itselleen majapaikan. Hän keräsi rantahietikkoon huuhtoutuneita risuja ja keppejä, auringonkuivattamaa levää ja puhalsi niihin tulta. Hän tunsi kuinka taikuuden tunne hänessä väheni. – Kirottu Koillismaa, olet saanut minut unohtamaan millaista on oikean maailman taika!, hän huudahti ei kenellekkään.
Lyon riisui vettyneet jalkineensa ja housunsa, ja asetti ne liki pientä tulisijaansa. Hän oli asetellut kasansa ympärille kiviä, joille hän nyt laski märkiä vaatteitaan. Lyon riisui myös takkinsa, joka tuntui ilman housuja liialliselta vaatemäärältä. Syysilma oli pirteä, muttei liian kylmä riisutulle velholle. Hän asettui istumaan tulen viereen ja sulki silmänsä. Hänessä oli vielä ripaus Koillismaan voimaa ja niinpä hän etsi sen avulla lähitienoita, joen uomaa, läheisiä kukkuloita, jopa taakse jäänyttä metsää, mutta turhaan. Hän ulotti etsintänsä yhä kauemmaksi, kohti etelää ja löysi kylän, toisenkin – ja kaupungin, pienen, mutta ilmeisen hyvin toimeentulevan. Kaupungissa oli kiviä, mutta mikään niistä ei ollut erityisen väkevä. Lyon tunsi myös kaukaisempien, suurten kivien kutsun: jossain kaukana kumpusi Kaaban kiven mahti; kaukana merellä, luoteisilla saarilla sykki mahdollisesti vielä suurempi voimakivi; ja lännessä se muuttunut, ehkä mahtavin kaikista, jonka luo kukaan siitä tietävä velho ei kalunnut mennä ja jota siitä vain huhupuheina kuulleet ikuisesti olivat etsineet. Kivien kaiku kuului nyt kaikkialla ja vaikka Koillismaan taika oli haipumassa pois, Lyon tiesi mihin hänen oli suunnistettava, jotta hänellä jälleen olisi Kivi hallussaan. Hieman ensimmäisen kylän jälkeen, lähellä tietä joka kulki kohti kaupunkia rannalla, oli laakso. Tuon laakson toisella laidalla Lyon oli kuullut epätasaisen kiven Äänen. Hän epäili että kyseessä saattaisi olla isommasta kivestä lohjennut pienempi pala, mutta se voisi myös olla mahdollisesti epäsäännöllisen muotoinen,
muinainen pala taivasta, joka ei ollut koskaan kohdannut Lyonin kaltaista velhoa.
--------------
