Päivä 12 - etenemme "hyvää" vauhtia
Nov. 12th, 2004 11:33 pm![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
jukkahooEi hullumpi päivä tänäänkään. Kokonaisanamäärä on masentavahkon alhainen: 14 718/50 000 (nyt pitäisi olla valmiina 20 400 sanaa), mutta eteneminen on viime päivinä ollut joka tapauksessa innoittavaa. Sovitaanko niin että mikäli tuossa 20:n päivän kohdalla plakkarissa on 30 000 sanaa, niin kuun lopussa niitä sanoja on aivan varmasti e lähtökohtainen 50 000? Kahdeksassa päivässä melkein 15 000 sanaa. Sen ei pitäisi olla mahdotonta. Paljon riippuu siitä, kuinka jaksan huomisten muuttosählinkien jälkeen naputella tietokoneen kanssa.
Juoni on kuosissa ja muistiinpanojen lukeminen lisää koko ajan tiettyjen epäselvien kohtien ymmärrettävyyttä. Tarinaan tulee joitakin muutoksia, mutta lähinnä ne ovat korjauksia ja täsmennnyksiä. Esim. Miksi Kaabasta ei tieto välity nopeammin muualle? - Koska Kiven vaikutusalueella eivät muut kivet toimi. Kuka onkaan Lyon? - Hän on satoja vuosia vanha Kairoksen pappi. Lisää moisia on jo kirjoitettu juoneen: Hounson sinisten purjeitten Garsaurasta, velhomies siis hänkin, tarkoituksenaan lietsoa eripuraa ja kapinaa Kiven kaupungissa. Mutta siis kuka on Lyon??? - Vastaus voi yllättää vielä minutkin.
Lyon sai uuden alkukohtauksen, johon tuhraantui tänään periaatteessa aikaa, mutta halusin kirjoitta sen uudelleen auki, jotta tuore idea, yhdistettynä vanhaan toimintapätkään saatiin tehtyä. Tästä eteenpäin pitäisi olla kuitenkin puhtaasti WYSIWYGgiä. Kuten kaikki aukeaa niin kirjoittajan kuin lukijan silmille ja tajuntaan.
LYON
Ilman kirpeys oli ensimmäinen asia, joka herätti velho Lyonin mielenkiinnon. Tuntui kuin ilma olisi tuoksunut erilaiselta Koillismaassa. Puiden väritys oli pielessä ja muutenkin maailma tuntui jotenkin… värittömämmältä. Värit lienivät ensimmäinen asia jonka Lyon huomasi. Maailma vain yksinkertaisesti ja äkillisesti hailakoitui. Kuin koko maailma olisi haalistunut, Lyon ajatteli. Koko se maailma jota hän piti elämänään, omanaan vaikkakin vastahakoisesti, oli kadonnut – tai ainakin muuttunut. Yhdessä silmänräpäyksessä.
Koillismaa oli monia asioita, mutta syksyn muuttuminen talveksi ei kuulunut niihin. Kevät ja kesä, aavistus syksystä – kyllä, mutta talvi – ei. Lyon tiesi olevansa jälleen kerran lähellä rajaseutua. Hänen katseensa harhaili, tarkentuen jokaiseen tavallistakin epätavallisempaan asiaa. Koillismaa oli ihmeitten ja kumman valtakunta, mutta täällä epätavallinen olikin jotain aivan arkista, tavanomaista, jos mahdollista – normaalia.
Lyon polvistui maahan, painoi kasvonsa siihen ja tunsi sen kovuuden ja kylmyyden. Aidon raa’an routaisen maan. Hän raapi pintakerrosta auki ja tunsi kuinka hänen kyntensä repeytyivät ja niiden reunoilta alkoi valua verta kylmään maahan. Lyon ajatteli jotain terävää ja hänen kyntensä ja sormensa muuttuivat joiksikin aivan muiksi. Hirvittävän teräviksi, pelottaviksi koukuiksi, repiviksi, raastaviksi viiltimiksi. Hän näki kuinka kovaan maahan iskeytyi kiiltävä ja kova kynsimäinen terä. Kuin suuren kotkan tai lohikäärmeen. Hän kaivoi kuin vimman vallassa. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Lyonin kädet muuttuivat paksummiksi, vahvemmiksi, lihaksekkaammiksi ja nopeammiksi. Hiekka, multa, juuret, kivet; pienet ja suuret lensivät ulos kuopasta, joka oli hetkessä sylen syvyinen.
Sama kiihko, äkillisesti syntynyt, sammui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Lyon tuijotti käsiään, jotka olivat palautuneet normaaleiksi, pienet verivanat repeytyneistä kynsinauhoista valuen. Kuopan keskellä, soran ja sannan seassa, kuin aseteltuna, hehkui pieni kivi. Se ei hehkunut oikeasti. Sen väreily oli maagista, mutta velho Lyonille se oli kuin näkyvää valoa. Pieni punertava hehku. ”Kuin auringonlasku”, ajatteli Lyon, velho ja valapatto.
Lyon näki kuinka puiden rivistö suurten Varjovuorien juurella oli kuin keltaisella värillä kyllästetty, punaisilla pisteillä värjätty. Hymy karehti velhon suupielessä. Portti oli tällä kertaa valinnut olinpaikakseen suunnan, joka johti pohjoiseen, kohti Karego-atia. Aivan väärä suunta ihmismielelle, jonka koti joskus aikanaan oli ollut Roumissa, Adornon maassa. Missä puitten latvat kohoavat kohti taivasta, missä ilma on raskas ja missä naiset puhuvat matalalla äänellä, kuiskaillen kauniita asioita. Lyon käänsi päätään ja katsoi taakseen. Hän oli poistunut valtias Simkhat Arukshin, sinisen tiikerin valtakunnasta tuskin tuokio sitten ja jo nyt tuon kaupungin tornit katosivat kaukaiseen usvaan kuin epätodelliset haamut. Koillismaa. Hän suuntasi askeleensa kohti ruskanrosoa metsänreunassa.
Lyon tunsi muiden läsnäolon ennen heidän näkemistään. Hän suuntasi hieman enemmän oikealle, tiheämpään metsikköön ja häivytti itsensä metsän maailman ja sen väreihin. Hänen kätensä väreili oksana, hänen jalkansa juurakkona. Lyonin katse oli kuin tuulessa vilkkuva lehti, satunnainen mutta osa kokonaisuutta. Hän liikkui kuin metsänkuningas Anteros; paikalla, mutta näkymättä – kuuluen vain tuulen havinana puiden lehvissä. Lyon tunsi lähestyvänsä ryhmää, … He olivat kuin metsän vartijoita. Sotilaita, ties minkä hallitsijan asettamia vahteja vartioimassa ainoata tietämäänsä ulospääsyä lumotusta metsästä.
Heitä oli yli kaksikymmentä. Liian pieni määrä estääkseen päättäväistä ulostuloa, mutta periaatteessa riittävästi pienen ryhmän – tai yksinäisen vaeltajan liikkumista. Kuusi miestä seisoi itse Portin luona. Pari yksinäistä istui tulen ääressä, ruokaa valmistamassa. Muut lepäsivät, puuhasivat omissa askareissaan ja oleilivat rauhallisina, ilman huolta tulevasta, omiaan tehden.
Ryhmä oli joko harvinaisen hyvin johdettu ja kurinalainen tai sitten hyvin tuore yksikkö. Pahimmassa tapauksessa molempia. Lyon seisoi paikoillaan pitkään, muuttuneena osaksi metsän puita ja kasvustoa. Vartijoille tuotiin ruokaa ja söivät sen vahtipaikoillaan, ruoantuojat vierellään satunnaisesti keskustellen, keihästä tai miekkaa valppaasti pidellen. Portilla olevia miehiä vaihdettiin säännöllisin väliajoin. Metsä tummui kun aurinko laski hiljalleen puiden siimekseen. Iltahämärä laskeuti aukoille, jolla olevia nuotioita kohennettiin. Suuret pilvet liikkuivat raskaasti harmaalla taivaalla, kuin luvaten sadetta. Nuotioiden valo lepatti ja muutti aiemmat vaarattoman oloiset varjot pelottaviksi, uhkaaviksi Yön pedoiksi. Vartijat keskustelivat keskenään liian hiljaa jotta Lyon olisi kuullut heidän puhettaan, mutta siinä oli tuttu aksentti. Miehet sytyttelivät satunnaisia leirivaloja ja varustautuivat yöpuulle. Lyon kutsui sadetta, mutta se ei kuunnellut. Hän sadatteli mielessään raja-alueitten merkillisiä taipumuksia. Tästä puuttui vain Outremerin tuuli, joka vielä tempaisisi Lyonin mukaansa ja veisi hänet kauas merien taa. Lyon seurasi vartijoiden hiljaista keskustelua, kuullen yön hiljaisuudessa tuttuja sanoja, ymmärtäen yhä enemmän ja muodostaen kuulemastaan käsityksiä, vartijoiden tehtävästä ja tavoistaan, ja ehkä samalla myös maailmasta.
Lyon kutsui lisää pimeyttä, metsän eläimiä ja olentoja. Kauris vastasi, mutta Lyon jätti sen rauhaan. Hän kuunteli yötä ja kuuli viimein villisian vastauksen. Suuri karju oli lähettyvillä ja Lyon kutsui sen luokseen. Eläin kulki yllättävän vilkaasti töpöttävillä pikku jaloillaan. Lyon ohjasi karjua kohti vartijoiden telttoja, samalla itsekin liikkuen. Hänen olonsa oli kankea, jäykkä ja hänen liikkeensä olivat hitaita. Hän totuttautui taas ajatukseen liikkeestä ja karisti olemuksestaan metsän. Hän astui Portin piiriin, samaan aikaan kun villisika syöksyi kohti aukion uloimmaista telttaa.
Vartijat olivat nopeita liikkeissään, mutta auttamattomasti hitaampia kuin Lyon. Hän kutsui raivon ylleen ja se tuli. Hänen kätensä puristivat lyhyitten miekkojen kahvoja, muodostaen niistä elimellisen osan omaa itseään. Ne olivat suora jatke hänen käsilleen. Ensimmäinen vartija ei ehtinyt edes kääntyä kohti Lyonia ennen kuin oli jo kuollut. Vartijan kaatuva ruumis väisti kuin itsestään Lyonin eteenpäin rynnistävää hahmoa. Hänen silmänsä sumenivat ja hänen näkökenttänsä punersi vihan vallassa. Hän väisti vastaantulevan miekan kumartamalla nopeasti sivalluksen alta. Hänen oikea kyynärpäänsä nousi kohti hyökkääjän leukaa, joka tuntui vain hipaisevan sitä. Pää retkahti taaksepäin vastenmielisessä kulmassa, kauhealla tavalla rusahtaen. Lyon tunsi veren maun suussaan, hän oli todennäköisesti purrut kieleensä.
Keihäs oikealla. äistö, nopea potku vastustajaa polveen. Sairas rusahdus. Miekka kohti seuraavaa hyökkääjää. Ääniä, kaukaisia tuskan ja vihan ja pelon ilmaisuja. Anelua? Miekka vasemmalle, viilto vatsaan. Potku oikealle. Kiepsahdus ympäri, pisto miekalla suoraan eteen. Kumarrus.
Lyon ei enää nähnyt vihollista. Hän käänsi päätään ja tunsi olevansa yksin. Raivo alkoi hävitä samalla hetkellä kun vaaran tunne poistui. Villimies sulki silmänsä ja sivistyksen omaava mies avasi ne.
Taistelu oli ollut lyhyt ja verinen. Portin luonan odottaneet vartijat olivat tuskin ehtineet huomata, että jokin hirvittävän nopea ja vaarallinen olento oli loikannut heidän kimppuunsa kuin pieni myrsky, niittäen kuolemaa kahdella terävällä miekallaan. Lyon ei välittänyt keitä miehet – ja kaksi naista – olivat. Heidän johtajansa oli määrännyt heidät vartioimaan Koillismaan porttia, tehtävä joka normaalisti olisi ollut yksi tylsimmistä ja tapahtumaköyhimmistä vartiotehtävistä missä tahansa valtakunnassa, mutta joka tänä päivänä oli päättynyt verenvuodatukseen ja kuolemaan. Lyon kävi läpi vartijoiden ruumiit. Hän oli ollut tappavan tehokas. Hän löysi telttojen luota uikuttavan miehen, jonka aivot valuivat takaraivosta ulos. Lyon päästi hänet tuskistaan nopealla miekan sivalluksella. Tilanne oli sama joka puolella. Ruumiita. Lyon katseli aiheuttamaansa hävitystä ja näki villisian ruumiin. Sen vieressä makasi kaksi hengetöntä vartijaa. Molemmat olivat kuolleet villisian toimesta, mutta villisiska ei ollut kuollut heidän toimestaan. Se korisi karmeasti, suuri sydän voimakkaasti pamppaillen verisen kyljen alla. Lyon tarttui toisen kuolleen vartijan keihääseen ja survaisi sen voimakkaasti sian sydämeen. Eläin nytkähti väkivaltaisesti ja kuoli pois.
Mainitsinko jo, että lähes kaikki viittaukset Armavireihin pitäisi olla Aspromonteihin? Ja että karastir on Kaaban rahayksikkö, joka saa nimensä Kaaban ensimmäisestä oikeasta kuninkaasta, keosista? Ja että keosin nimi tulee itse asiassa Armavirien suvun ensimmäisestä, suuresta kuninkaasta Keosista? Ja että Beira on itse asiassa järjestysnumeroltaan.. viides. Ja...
Juoni on kuosissa ja muistiinpanojen lukeminen lisää koko ajan tiettyjen epäselvien kohtien ymmärrettävyyttä. Tarinaan tulee joitakin muutoksia, mutta lähinnä ne ovat korjauksia ja täsmennnyksiä. Esim. Miksi Kaabasta ei tieto välity nopeammin muualle? - Koska Kiven vaikutusalueella eivät muut kivet toimi. Kuka onkaan Lyon? - Hän on satoja vuosia vanha Kairoksen pappi. Lisää moisia on jo kirjoitettu juoneen: Hounson sinisten purjeitten Garsaurasta, velhomies siis hänkin, tarkoituksenaan lietsoa eripuraa ja kapinaa Kiven kaupungissa. Mutta siis kuka on Lyon??? - Vastaus voi yllättää vielä minutkin.
Lyon sai uuden alkukohtauksen, johon tuhraantui tänään periaatteessa aikaa, mutta halusin kirjoitta sen uudelleen auki, jotta tuore idea, yhdistettynä vanhaan toimintapätkään saatiin tehtyä. Tästä eteenpäin pitäisi olla kuitenkin puhtaasti WYSIWYGgiä. Kuten kaikki aukeaa niin kirjoittajan kuin lukijan silmille ja tajuntaan.
LYON
Ilman kirpeys oli ensimmäinen asia, joka herätti velho Lyonin mielenkiinnon. Tuntui kuin ilma olisi tuoksunut erilaiselta Koillismaassa. Puiden väritys oli pielessä ja muutenkin maailma tuntui jotenkin… värittömämmältä. Värit lienivät ensimmäinen asia jonka Lyon huomasi. Maailma vain yksinkertaisesti ja äkillisesti hailakoitui. Kuin koko maailma olisi haalistunut, Lyon ajatteli. Koko se maailma jota hän piti elämänään, omanaan vaikkakin vastahakoisesti, oli kadonnut – tai ainakin muuttunut. Yhdessä silmänräpäyksessä.
Koillismaa oli monia asioita, mutta syksyn muuttuminen talveksi ei kuulunut niihin. Kevät ja kesä, aavistus syksystä – kyllä, mutta talvi – ei. Lyon tiesi olevansa jälleen kerran lähellä rajaseutua. Hänen katseensa harhaili, tarkentuen jokaiseen tavallistakin epätavallisempaan asiaa. Koillismaa oli ihmeitten ja kumman valtakunta, mutta täällä epätavallinen olikin jotain aivan arkista, tavanomaista, jos mahdollista – normaalia.
Lyon polvistui maahan, painoi kasvonsa siihen ja tunsi sen kovuuden ja kylmyyden. Aidon raa’an routaisen maan. Hän raapi pintakerrosta auki ja tunsi kuinka hänen kyntensä repeytyivät ja niiden reunoilta alkoi valua verta kylmään maahan. Lyon ajatteli jotain terävää ja hänen kyntensä ja sormensa muuttuivat joiksikin aivan muiksi. Hirvittävän teräviksi, pelottaviksi koukuiksi, repiviksi, raastaviksi viiltimiksi. Hän näki kuinka kovaan maahan iskeytyi kiiltävä ja kova kynsimäinen terä. Kuin suuren kotkan tai lohikäärmeen. Hän kaivoi kuin vimman vallassa. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Lyonin kädet muuttuivat paksummiksi, vahvemmiksi, lihaksekkaammiksi ja nopeammiksi. Hiekka, multa, juuret, kivet; pienet ja suuret lensivät ulos kuopasta, joka oli hetkessä sylen syvyinen.
Sama kiihko, äkillisesti syntynyt, sammui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Lyon tuijotti käsiään, jotka olivat palautuneet normaaleiksi, pienet verivanat repeytyneistä kynsinauhoista valuen. Kuopan keskellä, soran ja sannan seassa, kuin aseteltuna, hehkui pieni kivi. Se ei hehkunut oikeasti. Sen väreily oli maagista, mutta velho Lyonille se oli kuin näkyvää valoa. Pieni punertava hehku. ”Kuin auringonlasku”, ajatteli Lyon, velho ja valapatto.
Lyon näki kuinka puiden rivistö suurten Varjovuorien juurella oli kuin keltaisella värillä kyllästetty, punaisilla pisteillä värjätty. Hymy karehti velhon suupielessä. Portti oli tällä kertaa valinnut olinpaikakseen suunnan, joka johti pohjoiseen, kohti Karego-atia. Aivan väärä suunta ihmismielelle, jonka koti joskus aikanaan oli ollut Roumissa, Adornon maassa. Missä puitten latvat kohoavat kohti taivasta, missä ilma on raskas ja missä naiset puhuvat matalalla äänellä, kuiskaillen kauniita asioita. Lyon käänsi päätään ja katsoi taakseen. Hän oli poistunut valtias Simkhat Arukshin, sinisen tiikerin valtakunnasta tuskin tuokio sitten ja jo nyt tuon kaupungin tornit katosivat kaukaiseen usvaan kuin epätodelliset haamut. Koillismaa. Hän suuntasi askeleensa kohti ruskanrosoa metsänreunassa.
Lyon tunsi muiden läsnäolon ennen heidän näkemistään. Hän suuntasi hieman enemmän oikealle, tiheämpään metsikköön ja häivytti itsensä metsän maailman ja sen väreihin. Hänen kätensä väreili oksana, hänen jalkansa juurakkona. Lyonin katse oli kuin tuulessa vilkkuva lehti, satunnainen mutta osa kokonaisuutta. Hän liikkui kuin metsänkuningas Anteros; paikalla, mutta näkymättä – kuuluen vain tuulen havinana puiden lehvissä. Lyon tunsi lähestyvänsä ryhmää, … He olivat kuin metsän vartijoita. Sotilaita, ties minkä hallitsijan asettamia vahteja vartioimassa ainoata tietämäänsä ulospääsyä lumotusta metsästä.
Heitä oli yli kaksikymmentä. Liian pieni määrä estääkseen päättäväistä ulostuloa, mutta periaatteessa riittävästi pienen ryhmän – tai yksinäisen vaeltajan liikkumista. Kuusi miestä seisoi itse Portin luona. Pari yksinäistä istui tulen ääressä, ruokaa valmistamassa. Muut lepäsivät, puuhasivat omissa askareissaan ja oleilivat rauhallisina, ilman huolta tulevasta, omiaan tehden.
Ryhmä oli joko harvinaisen hyvin johdettu ja kurinalainen tai sitten hyvin tuore yksikkö. Pahimmassa tapauksessa molempia. Lyon seisoi paikoillaan pitkään, muuttuneena osaksi metsän puita ja kasvustoa. Vartijoille tuotiin ruokaa ja söivät sen vahtipaikoillaan, ruoantuojat vierellään satunnaisesti keskustellen, keihästä tai miekkaa valppaasti pidellen. Portilla olevia miehiä vaihdettiin säännöllisin väliajoin. Metsä tummui kun aurinko laski hiljalleen puiden siimekseen. Iltahämärä laskeuti aukoille, jolla olevia nuotioita kohennettiin. Suuret pilvet liikkuivat raskaasti harmaalla taivaalla, kuin luvaten sadetta. Nuotioiden valo lepatti ja muutti aiemmat vaarattoman oloiset varjot pelottaviksi, uhkaaviksi Yön pedoiksi. Vartijat keskustelivat keskenään liian hiljaa jotta Lyon olisi kuullut heidän puhettaan, mutta siinä oli tuttu aksentti. Miehet sytyttelivät satunnaisia leirivaloja ja varustautuivat yöpuulle. Lyon kutsui sadetta, mutta se ei kuunnellut. Hän sadatteli mielessään raja-alueitten merkillisiä taipumuksia. Tästä puuttui vain Outremerin tuuli, joka vielä tempaisisi Lyonin mukaansa ja veisi hänet kauas merien taa. Lyon seurasi vartijoiden hiljaista keskustelua, kuullen yön hiljaisuudessa tuttuja sanoja, ymmärtäen yhä enemmän ja muodostaen kuulemastaan käsityksiä, vartijoiden tehtävästä ja tavoistaan, ja ehkä samalla myös maailmasta.
Lyon kutsui lisää pimeyttä, metsän eläimiä ja olentoja. Kauris vastasi, mutta Lyon jätti sen rauhaan. Hän kuunteli yötä ja kuuli viimein villisian vastauksen. Suuri karju oli lähettyvillä ja Lyon kutsui sen luokseen. Eläin kulki yllättävän vilkaasti töpöttävillä pikku jaloillaan. Lyon ohjasi karjua kohti vartijoiden telttoja, samalla itsekin liikkuen. Hänen olonsa oli kankea, jäykkä ja hänen liikkeensä olivat hitaita. Hän totuttautui taas ajatukseen liikkeestä ja karisti olemuksestaan metsän. Hän astui Portin piiriin, samaan aikaan kun villisika syöksyi kohti aukion uloimmaista telttaa.
Vartijat olivat nopeita liikkeissään, mutta auttamattomasti hitaampia kuin Lyon. Hän kutsui raivon ylleen ja se tuli. Hänen kätensä puristivat lyhyitten miekkojen kahvoja, muodostaen niistä elimellisen osan omaa itseään. Ne olivat suora jatke hänen käsilleen. Ensimmäinen vartija ei ehtinyt edes kääntyä kohti Lyonia ennen kuin oli jo kuollut. Vartijan kaatuva ruumis väisti kuin itsestään Lyonin eteenpäin rynnistävää hahmoa. Hänen silmänsä sumenivat ja hänen näkökenttänsä punersi vihan vallassa. Hän väisti vastaantulevan miekan kumartamalla nopeasti sivalluksen alta. Hänen oikea kyynärpäänsä nousi kohti hyökkääjän leukaa, joka tuntui vain hipaisevan sitä. Pää retkahti taaksepäin vastenmielisessä kulmassa, kauhealla tavalla rusahtaen. Lyon tunsi veren maun suussaan, hän oli todennäköisesti purrut kieleensä.
Keihäs oikealla. äistö, nopea potku vastustajaa polveen. Sairas rusahdus. Miekka kohti seuraavaa hyökkääjää. Ääniä, kaukaisia tuskan ja vihan ja pelon ilmaisuja. Anelua? Miekka vasemmalle, viilto vatsaan. Potku oikealle. Kiepsahdus ympäri, pisto miekalla suoraan eteen. Kumarrus.
Lyon ei enää nähnyt vihollista. Hän käänsi päätään ja tunsi olevansa yksin. Raivo alkoi hävitä samalla hetkellä kun vaaran tunne poistui. Villimies sulki silmänsä ja sivistyksen omaava mies avasi ne.
Taistelu oli ollut lyhyt ja verinen. Portin luonan odottaneet vartijat olivat tuskin ehtineet huomata, että jokin hirvittävän nopea ja vaarallinen olento oli loikannut heidän kimppuunsa kuin pieni myrsky, niittäen kuolemaa kahdella terävällä miekallaan. Lyon ei välittänyt keitä miehet – ja kaksi naista – olivat. Heidän johtajansa oli määrännyt heidät vartioimaan Koillismaan porttia, tehtävä joka normaalisti olisi ollut yksi tylsimmistä ja tapahtumaköyhimmistä vartiotehtävistä missä tahansa valtakunnassa, mutta joka tänä päivänä oli päättynyt verenvuodatukseen ja kuolemaan. Lyon kävi läpi vartijoiden ruumiit. Hän oli ollut tappavan tehokas. Hän löysi telttojen luota uikuttavan miehen, jonka aivot valuivat takaraivosta ulos. Lyon päästi hänet tuskistaan nopealla miekan sivalluksella. Tilanne oli sama joka puolella. Ruumiita. Lyon katseli aiheuttamaansa hävitystä ja näki villisian ruumiin. Sen vieressä makasi kaksi hengetöntä vartijaa. Molemmat olivat kuolleet villisian toimesta, mutta villisiska ei ollut kuollut heidän toimestaan. Se korisi karmeasti, suuri sydän voimakkaasti pamppaillen verisen kyljen alla. Lyon tarttui toisen kuolleen vartijan keihääseen ja survaisi sen voimakkaasti sian sydämeen. Eläin nytkähti väkivaltaisesti ja kuoli pois.
Mainitsinko jo, että lähes kaikki viittaukset Armavireihin pitäisi olla Aspromonteihin? Ja että karastir on Kaaban rahayksikkö, joka saa nimensä Kaaban ensimmäisestä oikeasta kuninkaasta, keosista? Ja että keosin nimi tulee itse asiassa Armavirien suvun ensimmäisestä, suuresta kuninkaasta Keosista? Ja että Beira on itse asiassa järjestysnumeroltaan.. viides. Ja...
